http://www.youtube.com/watch?v=TpB-FZr6GDI

Reima Lihavainen 24.1.2010

Aikamoista

Aika on suhteellista, sanoi Einstein, onko se, sitä minä en tiedä. Olen taiteilija, en tieteilijä, esitän kysymyksiä, en vastauksia.

Aika suhteellista, kaikella on vertailukohteensa. Teoille ei ole painoyksikköä, ne punnitaan joka kerta osana kokonaisuutta. Se mikä on tärkeää, voi olla vailla merkitystä, mutta onko se arvotonta?

Aika on rinteeseen heitetty kivi, jonka vauhti kiihtyy alas mennessään, sammaloituuko se, sammaloidunko minä?

Aika kuluu, mihin se menee, kuka sitä vie. Aika, vankina mielessä, muistoina kullattuina. Katson itseäni peilistä, vertaan valokuvaa heijastukseen, se mitä näen, on vuosikymmen vaihtunut, vuosisata, jopa vuosituhat.

En ole lapsi, minusta tuli aikuinen. Vanhemmat vanhenevat, lapset kasvat, kevät, kesä, syksy, talvi ja jälleen vuodet vierivät. Kaikki nämä vuodet jotka olen nähnyt, opettavat minua. Menneessä ei voi elää, mutta menneestä voi oppia, etäisyys auttaa ymmärtämään.

Kaikki haavat paranevat, jos niitä osaa hoitaa, osasta jää arpi, jälki syvälle ihoon. Näitä arpia ei ole saatu, ne on ansaittu, kipua ei voi hyväksyä ymmärtämättä sen kauneutta, vain kuolema vie kivun, minä elän.

Olen elänyt keskellä hulluuden, nähnyt liikaa lapsena, lapsuuteni loppui kun oli yhdeksän. Liian nuorena lopetin leikkimisen, vaihdoin sen johonkin muuhun. Kaikkea tätä silti arvostan, en hetkeäkään vaihtaisi pois. Kiitän kaikkia teitä, jotka opettivat minua elämään ja osallistuitte kasvatukseeni. Mitä minusta olisi tullut, mitä minusta tulee? Täytyy elää nyt, huominen tulee, se on väistämätöntä, varaudu siihen, älä kuitenkaan pelkää sillä kaikki on mahdollista.