Aika on suhteellista, sanoi Einstein, onko se, sitä minä en tiedä.
Olen taiteilija, en tieteilijä, esitän kysymyksiä, en vastauksia.

Aika suhteellista, kaikella on vertailukohteensa. Teoille ei ole
painoyksikköä, ne punnitaan joka kerta osana kokonaisuutta. Se mikä on
tärkeää, voi olla vailla merkitystä, mutta onko se arvotonta?

Aika on rinteeseen heitetty kivi, jonka vauhti kiihtyy alas
mennessään, sammaloituuko se, sammaloidunko minä?

Aika kuluu, mihin se menee, kuka sitä vie. Aika, vankina mielessä,
muistoina kullattuina. Katson itseäni peilistä, vertaan valokuvaa
heijastukseen, se mitä näen, on vuosikymmen vaihtunut, vuosisata, jopa
vuosituhat.

En ole lapsi, minusta tuli aikuinen. Vanhemmat vanhenevat, lapset
kasvat, kevät, kesä, syksy, talvi ja jälleen vuodet vierivät. Kaikki
nämä vuodet jotka olen nähnyt, opettavat minua. Menneessä ei voi elää,
mutta menneestä voi oppia, etäisyys auttaa ymmärtämään.

Kaikki haavat paranevat, jos niitä osaa hoitaa, osasta jää arpi, jälki
syvälle ihoon. Näitä arpia ei ole saatu, ne on ansaittu, kipua ei voi
hyväksyä ymmärtämättä sen kauneutta, vain kuolema vie kivun, minä
elän.

Olen elänyt keskellä hulluuden, nähnyt liikaa lapsena, lapsuuteni
loppui kun oli yhdeksän. Liian nuorena lopetin leikkimisen, vaihdoin
sen johonkin muuhun. Kaikkea tätä silti arvostan, en hetkeäkään
vaihtaisi pois. Kiitän kaikkia teitä, jotka opettivat minua elämään ja
osallistuitte kasvatukseeni. Mitä minusta olisi tullut, mitä minusta
tulee? Täytyy elää nyt, huominen tulee, se on väistämätöntä, varaudu
siihen, älä kuitenkaan pelkää sillä kaikki on mahdollista.