Kuva: Jyri Pitkänen

Olen 29-vuotias ja asunut aina Tampereella. Kevällä 2009 valmistuin ensimmäiseen ammattiini. En kai voisi tehdä mitään muuta. Tykkäisin matkustaa, mutta kärsin liikaa koti-ikävästä. Haluaisin ottaa koirani, Nupun ja Tiinan, kaikkialle mukaan. Ne ovat osa minua. Joskus mietin, ettei ne enään ole tuossa kauaa. Minulla on vielä paljon elämää jäljellä niiden jälkeen. En ymmärrä sitä.

Kiinnyn helpolla. Minulla on aina yksi tärkeä ihminen. Takerrun ja suhde on mennyt sairaaksi. Minun suurin toiveeni on, että voisin rakastua ja olla siedettävä ihminen. Suurin pelkoni, että muutun yhtä hulluksi kuin isäni, jään yksin ja sitten jo kuolenkin.

Asun äitini ostamassa omakotitalossa. Äiti kertoi, että elän hänen unelmaansa. Tänä aamuna kaikki lumi katolta oli pudonnut parvekkeelle. Lapioin sitä pois. Odotan kesää jolloin voin istuttaa pihalleni kukkia ja rakentaa koirilleni aidan. Tänään unelmoin aidasta. Olen itse remontoinut talon: keittiössä on vaaleanpunainen lautalattia, makuuhuoneessa on siniset lintutapetit. Minulla on ainakin 20 lelua olohuonneessa ja 15 nallea vintillä jätesäkissä (joskus itken jos niiden onkin kylmä). Piirrän ihan samoja kuvia kuin 5-vuotiaana.

Joku sanoi joskus, että olen piirtäjä. En minä tiedä: olen ommellut, maalannut, valanut hartsia, piirtänyt, laulanut ja kuvannut. Eilen kastelin hyvää akvarellipaperia, levitin sille väriä, annoin sen kuivua. Keräilen karkkipapereita. Väritän suurta pintaa puuvärikynällä. leikkelen ja liimaan, muodostan eläimiä, ihmisiä tai esineitä. Kaikessa mitä teen on tarina, ihan mitä vain se on, sillä on tarina.